Aatelisuus

Feodaalisessa valtakunnassa kuningas oli valtakunnan päämies. Heille jotka olivat hänen apunaan tässä tehtävässä oli hänellä mahdollisuus suoda eri asteista aatelisuutta. Koska rahatalous siihen aikaan ei vielä ollut niin kehittynyt luovutti hän näille apulaisille alueita, joista he pystyivät saamaan elantonsa veronkannolla ja maanviljelyllä. Näiden alueiden asukkaat vapautettiin silloin velvollisuudesta maksaa veroa kuninkaalle. Alussa tämä veronvapaus oli yhdistetty siihen, että tilan omistaja asetti ritarin ja taistelijoita kuninkaan tarpeisiin. Tätä kuninkaan verosta vapautettua kansanryhmää nimitettiin aatelistoksi. Koska aatelisuus oli yhdistetty sotapalveluun periytyi se isältä pojalle. Kun kauppa ja rahantalous 1700- ja 1800-luvulla saivat suurempaa merkitystä väheni aateliston merkitys sotavoimien ylläpitämisessä. Siksi aatelisoitiin myös henkilöitä kuten sotamiehiä kun he olivat tehneet valtakunnalle tärkeitä palveluja. Saman aikaan vähenivät aateliston edut. Aateliston etuoikeuksiin kuului kauan etuoikeus valtakunnan korkeimpiin virkoihin.

Säätyvaltiopäivillä jokainen neljä säätyä (aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat) edustivat maan kansalaisia. Jokaisella aatelisella suvulla oli oikeus lähettää edustajansa aatelissäädyn ryhmään. Suomen aateliset suvut saivat erityisasemansa Ruotsin kuninkaalta vuoteen 1809 asti ja sen jälkeen Venäjän keisarilta. Ruotsin kuningas aateloi myös useita saksalaista ja ranskalaista sotamiehstä ja virkamiehstä, jotka toimivat Ruotsin valtakunnassa. Venäläisen ajan loppupuolella aateloitiin myös muutama suomenkielinen. Siksi luettelossa aatelisista suvuista on sukuja, joilla on ruotsinkielisiä, saksankielisiä, ranskankielisä, venäjänkielisiä ja suomenkielisiä nimiä. Lisäksi on olemassa sukuja, jotka myöhemmin ovat muuttaneet nimensä usein suomenkieliseksi.

Suomen Ritarihuoneeseen on hyväksytty yksi ruhtinaallinen suku, 11 kreivisukuja, 63 vapaaherra sukuja ja 282 muita aatelisia sukuja. Hyväksymisnumero ilmaisee missä järjestyksessä suku on hyväksytty Ritarihuoneeseen. Vapaaherroja voidaan myös kutsua paroniksi/paronittareiksi kuten mantereella usein on tapana sanoa. Hyväksytyistä suvuista suuri määrä on kuollut sukupuuttoon, joten ne eivät enää sisällytetä Ritarihuoneen joka kolmas vuosi ilmestyvään Aateliskalenteriin. Sukupuuttoon kuolleiden sukuihin kuulu myös Suomen ainoa ruhtinallinen suko, Menschikoff. Tämän lisäksi Suomessa elää useita aatelisia sukluja, joita jostakin syystä ei koskaan ole hyväksytty Ritarihuoneeseen. Useiden aatelisten nimen edellä käytetään jokin prepositio kuten af, von tai de, joka voidaan tulkita niin, että suku on lähtöisin sen nimiseltä maatilalta tai paikkakunnalta.

Kun säätyvaltiopäivät lakkautettiin vuonna 1906 ja korvattiin yksikamarieduskunnalla joka perustui yleisellä äänioikeudella loppui aateliston julkinen asema Suomessa, mutta sivistyksensä ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa takia aalismiehet osallistuivat pitkälle 1900-luvulla vielä maan kehittämiseen. Näiden henkilöiden keskuudessa on myös useita Gripenberg-suvun edustajia.

Kun aatelisuus on menettänyt etuoikeutensa aatelisen nimen kantaminen ei enää tarkoita ylimääräisiä etuja yhteiskunnassa tai että tällainen henkilö automaattisesti voisi saada hyvän aseman. Päinvastoin johtaa nimen kantaminen siihen, että häneltä usein odotertaan parempia tuloksia ja korkeampi kunnianhimo kuin muilta näyttääkseen, että hän on aatelisen nimen arvoinen.

Aatelisten sukujen sukulinja lähtee vanhimmasta tunnetusta miesperheenjäsenestä vastakohtana moderniin sukututkimukseen, joka lähtee tänä päivänä elossa olevasta henkilöstä ja selvittää hänen esi-isiään sekä mies- että naislinjassa.

Lue myös artikkeli aatelisuudesta aikakausilehdessä Me naiset 12/2012.