(14.9.1795 Voipaala, Sääksmäki -12.10.1869 Majby, Kirkkonummi)
Sebastian Gripenberg eli jo toista aikaa kuin isänsä Hans Henrik ja isoveljensä Odert Henrik, mutta rakensi kodin ihanteitten pohjalle humaanin ja sivistyneen maailmankatsomuksen. Sen varassa hänestä tuli kunnioitettu ja arvostettu uudistaja tässä nuoressa suurruhtinaskunnassa, josta vähitellen kehittyi moderni Suomi.
Haapaniemen sotakoulu oli Sebastianinkin uran alkupiste. 1812 hänestä tuli Haapaniemen topografiosaston aliluutnantti, ja 1817 Suomen 1. Jalkaväkirykmentin esikuntakapteeni. Kaksi vuotta myöhemmin Sebastian seurasi keisari Aleksanteri tämän kuuluisalla Suomen-matkallaan, vaikutti todennäköisesti ratkaisevasti siihen että matka suunnattiin myös Voipaalaan, jossa toimi Odert Henrikin koulu ja jossa silloin asui Suomen ensimmäinen oopperatähti Johanna von Schoultz. Vielä 1828 julkaisipa Sebastian komeasti kuvitetunruotsin-, venäjän-, ranskan- ja saksankielisen kirjan matkan alkuvaiheista, Iisalmesta Kajaaniin. Samana vuonna hän erosi sotapalveluksesta everstiluutnanttina, ja siirtyi Suomen armeijan sotakomissoriaattiin, jonka intendentti hänestä tuli 1830.
Noste korkeisiin virkoihin oli valtava, ja kun Hämeen ja Uudenmaan lääni jaettiin kahtia, Sebastian määrättiin Uudenmaan läänin maaherraksi 1830. Varsinaisessa virassa hän ehti olla vain kolme kuukautta toukokuun puolivälistä elokuun puoliväliin 1831, sillä elokuussa tapahtui dramaattinen yhteenotto, joka muutti Sebastianin elämän suunnan totaalisesti.
Kenraalikuvernööriksi oli vuonna 1823 nimitetty kreivi Arseni Zakrevski, jyrkkäluontoinen ja venäläismielinen sotilas, joka työskenteli tarmokkaasti suurruhtinaskunnan sulauttamiseksi keisarikuntaan. Hänen toimestaan poltettiin Viipurin torilla 1829 Jaakko Juteinin kirjan ”Anteckningar af tankar af varianta ämnen” (1827) koko painos. Teoksessa oli käsitelty joutavia aiheita kuten moraalia ja suomenkieltä, ja esitetty varovaisen liberaaleja uskonnollisia mielipiteitä.
Kesällä 1831 Zakrevski oli kutsunut nuoren maaherra Gripenbergin puheilleen, ja antanut joitakin määräyksiä sotaväen kuormaston kuljetuksista. Sebastian oli kieltäytynyt vedoten senaatin antamaan asetukseen, jolloin Zakrevski ilmoitti: ”Minä olen asetus ja jollette tottele, teidät pannaan viralta”. Maaherra erosi tuosta paikasta. Asia herätti suurta tuohtumusta eri puolilla, jopa kapinamielialaa. Koska Zakrevski oli saanut luvan itse esitellä Suomen asiat keisarille, maan senaatti oli kovin harmissaan syrjäyttämisestään. Kävi sitten niin, että Zakrevski joutui äkkiä keisarin epäsuosioon, ja erotettiin kaikista viroistaan. Sebastian kutsuttiin Voipaalassa silti maaherraksi kauan tämän jälkeen.
”Silloin oli kuitenkin nin hullusti että kenraalikuvernööri ei tuntenu maan lakia eikä tahtonutkaan tuntea ja siitä tuli riita maaherran kanssa, jonka johdosta maaherra lähetti kuriirin Pietariin keisarin luo. Keisari asettui maaherran puolelle ja kenraalikuvernööri kutsuttiin pois Suomesta. Lähtöhuutokaupassa huusi maaherra muun muassa yhden hevosen ja toi sen Voipaalaan. Utelias talli renki kysyi heti kenen se on ennen ollu. Saatuaan vastauksen osaamatta sitä kuitenkaan kertoa nimitti hän hevoisen Sakroski ja samannimisiä hevosia on Woipaalassa sitte myöden ollu.” (Aukusti Petäjän muistelmista).
Sebastian muuttaa Voipaalaan
Kun Voipaala 1823 joutui Sebastianille, tämä oli vielä pääesikuntatehtävissä. Viittä vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1828 hän sai eron armeijasta everstiluutnantin arvoisena, mutta jo huhtikuussa hänet nimitettiin Suomen sotakomissariaatin intendentiksi. Samoihin aikoihin painettiin myös hänen kirjansa keisarin Suomen-matkasta. Majesteetti reagoi alamaiseen kunniaosoitukseen: Sebastian sai briljanttisormuksen keisarilta, ja toisen keisarinnalta. Keisari oli toki välillä vaihtunut: Aleksanterin kuoleman jälkeen hallitsijaparina oli vuodesta 1825 hänen veljensä Nikolai I ja Preussin prinsessa Charlotte, ortodoksinimeltään Alexandra. Vielä tuo edellä kuvattu lyhyeksi jäänyt ura maaherrana, ennen kuin Sebastian pääsi aloittamaan sen elämäntyönsä, josta hänet parhaiten muistetaan.
Sebastian on täytynyt hoitaa tilansa jo 20-luvulla, mutta siitä on niukan laisesti tietoa. Herrasväkeä talossa asui varsin vähän, eräänä heistä Sebastianin naimaton täti Sophia Elisabeth Gripenberg (s.1793 Voipaalassa, k. 1863 Helsingissä) Hän oli ”stiftsjungfru”, eli naimaton aatelisneiti, joka oli kirjoitettu jonkin sääntökunnan kirjoihin, ja sai siltä pientä eläkettä. Kun Sophia maaliskuussa 1832 muutti Turkuun, kirkonkirjoihin merkittiin harvinainen lisäys:”… som under sitt vistelse härstedes gjort sig älskad genom dess stånd värdig vandel.”
Voipaalan viljely oli pääasiassa hoitunut isäntärengin eli inspehtorin johdolla. Eräs sellainen oli isännänvaihdon aikaan 1823 talossa asunut Eric Lindqvist. Koska tuohon aikaan kaikki elämiseen tarvittava tehtiin paikan päällä, Voipaalassa oli suuri määrä eri alojen ammattilaisia.
Sebastian Gripenberg muutti perheineen virallisesti Voipaalaan 15.10.1882. Perheessä oli tuolloin vaimo, Sebastianin serkku Beata Charlotta Gripenberg, sekä tyttäret Emelie (13 v), Hedvig Christina Lovisa (1 v 9 kk) ja Johanna Charlotta Adelaide (5 kk). Kolme 20-luvulla syntynyttä lasta oli kuollut pieninä, ja Voipaalassa seuraavina vuosina syntyneet tyttö ja poika samoin. Vaimo Beata kuoli 39-vuotiaana 2.8.1837 ”hermokuumeeseen. Perillisten suhteen Sebastianin tilanne näytti 30-luvulla siis huonolta.
Piiasta vapaaherrattareksi
Joulukuussa 1834 Voipaalaan muutti Tampereelta piiaksi 17-vuotias satulasepän tytär Maria Lovisa Öhrnberg. Hänellä on täytynyt olla jonkin verran vaikutusvaltaa isäntään, koska sai pian isänsäkin Voipalaan töihin. Tämä kuoli kuitenkin 42-vuotiaana ”hermokuumeeseen”, kirjojaan Sääksmäkeen muuttamatta, jo heinäkuussa 1837, kuukautta ennen kuin rouva Gripenberg.
Maria Lovisa synnytti melkein aviottoman lapsen 17.2.1842. Isä oli itse Sebastian, ja pariskunnan vihkimispäiväksi on kirkon kirjoissa merkitty edellinen päivä, eli 16.2. Lapsi sai nimekseen Johannes, ja hänestä tuli sittemmin, paitsi vapaaherra, myös senaattori ja senaatin talousvaliokunnan jäsen, itse asiassa eräänlainen maatalousministeri. Vuosien mittaan Johannes sai merkittäviä sisaruksia. Heidän joukossaan olivat mm. Odert Sebastian Gripenberg, arkkitehti ja senaattori, Robin Edvard Gripenberg, Mustialan johtaja, maatilahallituksen ylijohtaja ja todellinen valtioneuvos, Gustaf Adolf Gripenberg, everstiluutnantti ja kirjailija, sekä Alexandra Gripenberg, kirjailija ja naisasianainen. Johannes Gripenbergin poika oli kirjailija Bertel Gripenberg, joka muutti 1900-luvun alussa syntymäseudulle Sääksmäkeen Malmgårdin tilalle. Tämän lisäksi Johanneksen sisar Maria Lovisa Furuhjelm, joka oli nainut pikkuserkkunsa lehtori Emil Johan Furuhjelmin, kunnostautui julkaisemalla useita kaunokirjallisia teoksia.
Aatelismiehen ja piian liitosta syntyi siis kokonainen merkittävä vapaaherrallinen, sivistynyt ja hedelmällinen sukuhaara. Miten tämä merkillinen ja romanttinen tarina oikein oli mahdollinen? Kuinka paljon aikanaan kohuttiin vapaaherran epäsäätyistä avioliitosta, ja oliko tämä mahdollisena syynä siihen, ettei Sebastianista koskaan ole kirjoitettu varsinaista monografiaa, eikä hänen ansiotaan muutenkaan ole aikanaan ylistetty niiden todellisen arvon mukaisesti?
Maataloutta Sebastian Gripenbergin johdolla
Sebastian ryhtyi tarmokkaasti kehittämään Voipaalaa ajan edistyneimpien menetelmien mukaan. Peltoja ojitettiin, ja notkossa sijaitsevalta Kirkkovainiolta avattiin laskuoja Rapolanlahteen. Soita kuivatettiin ja pantiin kasvamaan viljaa. Työväkeä tarvittiin paljon, minkä huomaa myös seurakuntaan muuttaneiden määrästä. Joukossa oli piikojen ja renkien lisäksi seppää, tiilenlyöjää ja suutarikisälliä.
Jo kenraalin aikana työväen kurinpidossa noudatettiin uudenaikaisia inhimilllisiä ihanteita. Kannustaakseen työväkeä Sebastian kehitti erityisen palkitsemismenetelmän, joka perustui erivärisiin pahvi- tai paperilappuihin. Punaisen lapun kerrotaan olevan arvokkaimman. ”Se olikin sitten nin arvokas että se palvelutyttö joka omisti punaisen piletin oli ainakin yhtä arvokkaana pidetty kun talonpojan talontytär naimakaupoissa ym. Samoin oli rengin laita ja niitten pilettien väri oikeutetti myöskin korkeampiin palkioin.”(Petäjä 1910)
Torppari Kalle Kanniston kertoman mukaan Sebastian osoitti alusta alkaen ”suurta huolenpitoa alustalaisiin kohtaan. Niinpä oli kakillen varattu työtä kullenkin kykynsä ja voimansa mukaan. Nuoret lapset perkasivat talvella siemen viljaa ja suvella puutarhaa, sillä puutarha oli siihen aikaan Woipaalassa nin mallikelpoinen että sitä kävi paljon kansaa ihailemassa ja sinne oli vapaa pääsy vaan portilla oli nin sanottu vaivaistukki johon sai roponsa pistää seurakunnan vaivaisille. Myöskin oli lapsilla ansioita hiirien pyytämisestä sillä he saivat kopeikan joka hiirestä jolla oli häntä vaan sitten se katkaistiin poikki. Wanhuksilla oli taasen heille sopivaa työtä ja ansioa.” (Petäjä 1910)
Sebastianin rakentaa…
Voipaalasta löytyy kartta kenraalin suunnitelmasta vuodelta 1795, mutta on epävarmaa, rakennettiinko suunnitelma kokonaisuudessaan, ja kuinka tarkasti suunnitelmaa noudatettiin. Karttaan merkityt rakennukset ovat melkein kaikki myöhemmin purettu tai siirretty. Vuoden 1841 toukokuun 12. päivänä tehdyn katselmuksen mukaan Sebastian Gripenberg pystytti koko joukon uusia rakennuksia: siipirakennus, pakari, aittarivi, asuinrakennus, talli ja vaunuliiteri, kivinavetta, tiili- ja sokeritehtaat.
On lähes käsittämätöntä, millä voimalla Sebastian antautui kartanonsa hoitoon jo ennen kuin edes pääsi itse asettumaan siihen. Hän rakensi ahkerasti, kokeili ajan parhaitten esikuvien mukaista maanviljelystä ja karjanhoitoa, ja sai näin vähinä vuosina (10+9 vuotta) itselleen peräti valtavan kokemuksen ja näkemyksen uudenaikaisen ja tehokkaan maanviljelyksen menetelmistä. Samaan aikaan Sebastian jatkoi myös isoveljensä Odertin koulutoimintaa, ja sai myöhemmin, vanhoilla päivillään, täyden palkinnon siitä myös kansanopetuksen ja sivistyksen suurena ohjaajana.
Aikalaisia ihmetytti kaiken humaanin kartanonpidon ohella merkilliset rakennushankkeet, kivinavetasta alkaen. Saattaa olla, että kartanon asemakaavaakin alkoi jo hänen aikanaan poikkea 1700-luvun ideaaleista, ja voi olla niinkin, että nykyinen väenpiha alkoi muotoutua jo Sebastianin aikana. Hänen ”esikapitalistisen” kokeilutyönsä edellyttämä suuri palkatun työvoiman asuttaminen vaati kartanolta ehkä vielä enemmän asuin- ja työpinta-alaa, kuin Hans Henrikin ja Odertin aikainen laajan suvun ja runsaan palveluskunnan edellyttämä rakennuskanta mahdollisti. Jos Sebastianin suuret teollisuussuunnitelmat olisivat menestyneet, Sääksmäen Kirkonseutu ja Voipaala saattaisivat tänään näyttää vallan toisenlaisilta. Tänään kun syrjäinen Sääksmäki on sulautettu siihen aikaan vielä vaivaiseen Valkeakosken kuntaan.
… ja ylläpitää koulua
Vaikka Odertin koulu siirtyikin Voipaalasta Haminaan, Sebastian näki välttämättömäksi eräänlaisen kansakoulun yläpitämisen Voipaalassa. Itse asiassa hänellä oli jo Odertin isännyyden aikana kehittynyt näkemys, että ilman kelvollista lasten perusopetusta enempää maa kuin sen elinkeinot eivät kykene kehittymään uudenaikaiselle tasolle. Jo tässä vaiheessa Sebastian alkoi siis kehitellä peruskoulutusta koskevia ajatuksiaan; niistä kehittyi 40 vuotta myöhemmin tapahtumasarja, jonka perusteella juuri vanhemman veljensä innoittamaa Sebastian voidaan täydellä syyllä pitää kansakoululaitoksemme todellisena isänä.
Jo joulukuussa 1818 lahjoitti vastavihitty Sebastian Sääksmäen seurakunnalle 15 tynnyriä rukiita, jotta tämä ’rahasto’ ”genom sorgfällig förvaltning kunde uppbringas till det belopp att af fondens årliga inkomst någon vesentlig hjelp i ett eller annat afseende skulle tillskyndas de fattiga.” Rukiilla maksettiin tuon ajan palkat suurelta osin, ja voi hyvin kuvitella, että Sebastianin mielessä ollut peruskouluun saapuvien köyhäin lasten ja heidän opettajansa ylläpito. Eräiden tietojen mukaan Voipaalassa toimi alustalaisten lapsille tarkoitettu koulu jo vuodesta 1823 alkaen, toisten tietojen mukaan vasta 1830-luvulla. Pitäjänkokouksessa 25.5.1834 hän esitti koulunsa muuttamista pitäjänkouluksi. Isännät olivat ajatusta vastaan, kuten vielä vuosia myöhemminkin: moiseen toimintaan ei heiltä rukiita liiennyt. Niinpä Sebastian jatkoi koulun ylläpitämistä omin varoin. Opettajana toimi ainakin kappalaisen apulainen Johan Henrik Wijkberg, ja oppilaat olivat 6-14 vuotiaita alustalaisten lapsia, kaikkiaan siinä parisenkymmentä.
Opetus tapahtui tuolloin hyvin muodikkaan Bell-Lancasterin metodin mukaan, jossa edistyneemmät oppilaat ohjasivat heikompia. Muutamassa kuukaudessa heidän kerrotaan oppineen lukutaidon ja Katkismuksen, ja saavuttaneen jopa kauniin käsialankin. Hyvistä tuloksista huolimatta Voipaalan koulu loppui vuoteen 1840 mennessä, kun kartanon historian käännekohta oli ovella.
Suomen ensimmäinen sokeritehdas
Maataloushistoriamme kannalta eräs Sebastianin hurjimmasta innovaatiosta oli sokerijuurikkaan viljely ja sokerinvalmistuksen kokeilu, joka jäi ainutlaatuiseksi, ja sai todellisia seuraajia vasta itsenäisen Suomen alkuvuosina. Aiheesta on Ari Sirén kirjoittanut tutkielman 1990, ja jätämme tässä senkin vuoksi tehtaan vaiheet tarkemmin selvittämättä. Itse idean Sebastian saattoi saada jo veljeltään Odertilta. Sitä paitsi Saksan lisäksi Ruotsissa ja Venäjällä sokerin valmistusta valkojuurikkaasta oli jo joitakin aikoja harrastettu. Koska metsäteollisuudesta ei vielä osattu unelmoida, velkaantunut kartano tarvitsi menestyäkseen työvaltaista teollisuutta. Ja työvoimaa alkoikin väestön lisääntymisen vuoksi olla runsaasti tarjolla. Tämän lisäksi Sebastianilla oli kautta elämänsä voimakas, ehkäpä utilistinen tarve köyhän kansanosan elinolojen parantamiseksi.
Sokeritehtaan perustaminen oli Sebastianin mielessä jo 1835. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai senaatilta privilegion sokerin valmistamiseksi sokerijuurikkaista ja tärkkelystä. Sebastian kävi Ruotsissa 1837 ja -38 asiaan tutustumassa, ja jo -37 ryhdyttiin peltoja lannoittamaan jopa Pietarista saakka hankitulla luuhiilellä ja murskalla. Samalla ryhdyttiin rakentamaan itse tehdasta ja sen lisärakennuksia tulisijoineen ja piippuineen, ja hankittiin siinä tarvittavia laitteita ja altaita.
Viljelykset eivät onnistuneet siinä määrin kuin oli toivottu, ja juurikkaitten säilytyksessä tehtiin tuhoisia virheitä. Mahdollista on myös, että laitteitten käyttöä ei täysin hallittu – Sebastianilla ei ilmeisesti ollut palveluksessaan saksalaista tai ruotsalaista sokerimestaria, vaikka kansanperinne sitkeästi kertoikin tarinaa rakkaudessa pettyneen ulkomaisen sokerimestarin kostosta. Joka tapauksessa toivorikkaasti alkanut hanke romahti kannattamattomaksi. Huonolaatuista siirappia ja melassia kyllä syntyi, ja pohjaan palaneista keitoksista saatiin tehdyksi jonkin verran rommia – siinä kaikki. Mutta kokemuksia syntyi senkin edestä, ja niitä Sebastiankin pystyi seuraavina vuosina uusissa töissä hyödyntämään.
Syksyllä 1840 Voipaalassa oli vielä melkoinen määrä sokeritehtaan työväkeä. Kahdessa vuorossa oli nimilistan mukaan kuusi omaa piikaa, sekä ulkopuolisina 32 naista ja 10 miestä, joukossa lapsia ja nuoriakin. Edellisinä vuosina ulkopuolisen työvoiman osuus saattoi olla paljon suurempikin. Niinpä vuonna 1838 vuosipalkalla ja kartanon ruuissa oli 35 piikaa ja nuoriakin. Edellisinä vuosina ulkopuolisen työvoiman osuus saattoi olla paljon suurempikin. Niinpä vuonna 1838 vuosipalkalla ja kartanon ruuissa oli 35 piikaa ja 28 renkiä.
Voipaalan konkurssi
Kaikki kolme Voipaalan Gripenbergiä toimivat oman varallisuutensa lisäksi sekä yksityisellä että valtion auliisti takaamalla velkarahalla, ja tämä koitui lopulta kartanon kohtaloksi vuonna 1842. Sääksmäen Voipaalan kultakausi päättyi tähän, mutta sen asujainten ja siellä syntyneen sukuyhteisön merkitys maamme uudistumiselle 1800-luvun lopulla oli vasta itämässä.
Keväällä 1841 oli jo selvää, että Sebastian ei kyennyt tuloillaan kattamaan valtaviksi kasvaneita velkojaan, ja tämän johdosta suoritettiin katselmukset erikseen sokeritehtaan ja kartano-omaisuuden osalta. Tämän onnettoman tapahtuman ansiosta meillä on tänään varsin täydelliset asiakirjat Voipaalan omistuksista ja toiminnoista tuolta ajalta. Vain kartat puuttuvat – mikä kartanon rakennushistorian kannalta on harmillista. Toisaalta: tästä alkoi 46-vuotiaan Sebastianin kypsyminen siihen rooliin, josta hänet myöhemmät ajat parhaiten tuntevat.
Katselmus tehtiin isännän poissa ollessa, sillä ”omistaja, Intendentti ja Keisarillisen P. Wladimirin ritarikunnan neljännen ja P. Annan ritarikunnan kolmannen luokan ritari, jalosyntyinen Herra Sebastian Gripenberg oli poissa, sillä hän asuu Mustialan maanviljelyinstituutissa Tammelan pitäjässä, jonka johtaja Intendentti on, eikä haastetta voinut lyhyen ajan ja pitkän välimatkan vuoksi hänelle esittää.” Se tehtiin kuitenkin isäntärengin eli inspehtori Johan Johanssonin läsnä ollessa; tämä oli toiminut tehtävässään 14 vuotta.
Voipaalan päärakennuksesta todettiin, että se oli harmaalla öljymaalilla maalattu. Siinä oli alakerrassa 7 ja yläkerrassa 8 asuinhuonetta, ja ullakolla tilava vinttikamari. Kartanoon kuului viisi torppaa. Tavallista poiketen torpparit maksoivat viljaveroa kartanolle, eikä heillä ollut mainittavia taksvärkkivelvollisuuksia. Kartanoon kuului vielä hyväkuntoinen Voipaalan mylly Valkeakosken varrella.
Itse kartano osti paikallisen kirkkoherran leski Maria Hellsten, joka myöhemmin avioitui kapteeniluutnantti F.W. Nervanderin kanssa. Hänen aikana vanha päärakennus purettiin ja korvattiin uudella, joka kuitenkin paloi 1908 ja vuonna 1912 korvattiin sillä rakennuksella, jossa Voipaalan kulttuurikeskus toimii tänä päivänä. Sekä Gripenbergien että Nervanderien aikaisempien talojen perustukset löytyvät nykyisen kulttuurikeskuksen alta.
”Jäähyväispuheessaan Woipaalaisille lausui maaherra ikävällä mielellä eroavansa Voipaalasta ja sen väestöstä jonka kanssa vuosikymmeniä hyvässä sovussa ja toisiinsa luottamisessa olivat eläneet. Sanoi olevan hartaan toivonsa että vielä joskus saadaan yhdessä elämää jatkaa. Jos ei nin lupasi hän pitää rakkaassa muistissa entisen väkensä ja pyysi sitä heiltäkin.
Niille torppareille jotka olivat hänelle rahallista velkaa oli hän sanonu: me olemme kaikki tässä köyhiä, mutta minulla on ehkä parempi mahdollisuus tulla vielä rikkaaksi kun teillä, siispä jos en tule niitä pieniä saataviani välttämättömäsi tarvitsemaan nin en teiltä niitä vaadi milloinkaan.
Harvoin tuskin koskaan on kirjoittamaton puhe ollun in kauvaksikantoinen kun se, sillä vielä 1896 kuulin erään 80-vuotiaan ukon sitä liikutetuin mielin kertovan. Siitä jäi myöskin senlainen kaipaus ninkuin olis aina varottu koska maaherra tulee. Eipä oikein tahdottu uskoa että Woipaala kellenkään muillen voi kuuluakaan.” (Aukusti Petäjän muistelmista).
Sebastian perustaa Mustialan maanviljelysopiston
Senaatti antoi 1836 Suomen Talousseuran tehtäväksi laatia suunnitelma maanviljelysoppilaitosta varten. Valmistava valiokunta toimi L.G. Haartmanin johdolla, ja se ehdotti Tammelassa sijaitsevan entisen Mustialan kuninkaankartanon, sittemmin Hämeen-Uudenmaan rakuunarykmentin everstiluutnantin virkatalon yhteyteen perustettavaksi maanviljelyskoulun. Valiokunnan jäsen Sebastian Gripenberg sai tehtäväkseen suunnitella alueen rakennuskannan ja toiminnat.
Vuonna 1839 valmistuivat ensimmäiset uudisrakennukset Turun kaupunkiarkkitehdin Gylichin piirtäminä. Hän sijoitti maatilan ja opiston rakennukset kahteen, kaikilta sivuiltaan suljettuun pihaneliöön. Pihakortteleiden väliin ja ympärille istutettiin puisto. Tänään osa rakennuksista seisoo yhä paikallaan arvokkaana suojelussa kulttuurimaisemassa.
Sebastian nimitettiin Mustialan ensimmäiseksi johtajaksi 1840, ja hän ryhtyi uuteen toimeensa tavanomaisella tarmollaan. Soita raivattiin, pellot pantiin vuoroviljelykseen, ja niitynviljelystä kehitettiin. Karjatalous kehittyi vähitellen esikuvalliseksi ulkomaisen siitoskarjan voimalla. Sebastian julkaisi myöhemmin voutioppilaille pitämiään luentoja pellon, niityn- ja suonviljelystä sekä kirjanpidosta.
Sebastian vuokraa Kurkijoen Tervun hovin
Selkeää syytä siihen, miksi Sebastian luopui Mustialan johdosta en ole löytänyt. Elokuun alussa 1848 kirjoitti nimimerkki A.M. Suomettaren numerossa 24 pitkän kertomuksen Mustialan julkisesta tutkintotilaisuudesta, mutta käytti palstatilasta reilun kolmanneksen ihmetelläkseen laitoksen johtajan äkillisestä irtisanoutumista, josta useimmat eivät edes olleet kuulleet. Kirjoittaja vihjailee tyhmiin ihmisiin, jotka eivät todellista suuruutta ymmärrä, vaan huutavat ”Minä olen kukko talossa!”, ja toteaa, että vaikka intendentti Gripenberg ei olekaan ”millään kiiltäwällä tawalla tunnustettu eikä kiitetty” hän on ”ympärillänsä eläwien sydämmihin itselleen rakentanut ijäisen kiitollisuuden muistopatsaan.”
Suomettaren kirjoittaja kertoo Sebastianin tusksitelleen, että hänen työnsä on kuin kyntäisi ruskea hiekkaa, ja toivoneen, että Huoneenhallitus-seura löytäisi toisen voimallisemman johtajan hänen tilalleen, joka paremmin osaisi vastata ympäristön vaatimuksiin. ”Tässäkin eriysi hän itserakkauteen ja wanhoin tapoihin juurtuneistä järöistä, jotka pelkääwät maan siirtywän piiristänsä, ell’eivät he häntä pysyttäisi”, kirjoittaja sanoo.
Kun Sebastianille äkkiä aukeni mahdollisuus päästä kreivi Kushelev-Besborodkon valtavien keisarillisten lahjoitusmaiden hoitajaksi Jaakkimaassa ja Kurkijoella, hän lähti siitä paikasta Laatokan-Karjalaan. Mukana oli kaksi tytärtä ensimmäisestä avioliitosta, sekä kaksi pokaa ja tytär jälkimmäisestä. Perhe lisääntyi heti jouluna -48 vielä yhdellä tyttärellä.
Tervun hovissa Sebastian alkoi kehittää maitotaloutta, jonka ensimmäisiä tienraivaajia hänestä tuli. Niinpä 70 lypsylehmän maidosta alettiin valmistaa voita ja holsteinilaista juustoa, joilla oli Pietarissa erinomainen menekki. Myöhemmin ryhdyttiin valmistamaan vielä sveitsinjuustoa. Kun taloudellinen tilanne alkoi olla hyvä, Sebastian vuokrasi 1854 koko Tervun, johon tuolloin kuului maita 15 kylästä. Vanhan tapaansa hän teki alustalaisten kanssa kirjalliset sopimukset eduista ja rasituksista, ja vakiinnutti näin heidän melko itsenäisen asemansa.
Suomen valtio lunasti 1862 Tervun lampuotitilat, mutta kantatila jäi Sebastianille, ja säilyi suvulla vielä hänen kuolemansa jälkeen.
Tervussa Sebastianille ja Maria Lovisalle syntyi 1850-luvulla kolme poikaa ja tytär, sekä vielä 1861 tytär, kun senaattori-isä oli jo 66- ja äiti 44-vuotias. 28-vuotias tytär Johanna Charlotta Adelaide vihittiin Tervussa avioliittoon kenraalimajuri C.V.O. Collianderin kanssa. Mutta eräs toinen Tervussa solmittu avioliitto kuuluu Suomen kulttuurihistoriaan.
Sebastian Gripenberg ja Uno Cygnaeus
Joskus 1840-luvun lopulla Sebastian oli tutustunut Hämeenlinnasta syntyisin olleen nuoreen pappiin ja opettajaan Uno Cygnaeukseen. Hiukan huikentelevan nuoruuden ja Alaskassa viettämiensä vuosien jälkeen Cygnaeus oli vakiintunut Pietariin, jossa hän toimi sekä pappina että koulumiehenä. Miesten välille syntyi kirjeenvaihto, jossa käsiteltiin koulutusta, heidän yhteistä ”elinkysymystään”.
”Kuinka paljon voisikaan saada aikaan sellaisessa maassa kuin meidän, jos kansa olisi sivistynyt! Sivistyksen ja yksistään sivistyksen kautta hyvinvointi ja tyytyväisyys voivat levitä yhteiskunnan kaikkiin luokkiin,” Sebastian kirjoitti. Unosta tuli Sebastianille sukulaismies, sillä hän nai Tervussa 15.9.1854 Sebastianin ensimmäisen vaimon ja serkun sisaren Elisabeth Christina Gustafva Gripenbergin tyttären Axianne Diederichsin.
Mahdollisesti Sebastianin aloitteesta Uno tuli Tervuun kesällä 1857 ja kirjoitti siellä ensimmäisen ehdotuksensa uudeksi kansakoulujärjestelmäksi. Hänen julkaistun artikkelinsa nimi oli suomeksi ”Muutamia sanoja Suomeen aiotusta kansakoulusta”. Voimme vain arvata, kuinka paljon keskustelut näistä asioista Sebastianin kanssa vaikuttivat 15 vuotta nuorempaan sukulaismieheen. Muun muassa J.W. Snellmanilla oli samansuuntaiset aikeet, ja hänestä tuli Cygnaeukselle ankara arvostelija, lähes vihamies. Kateus ja juonittelut olivat välillä niin repiviä, että Cygnaeuksen terveyskin horjui. Jossain vaiheessa tämä parahtikin, että todellisia kansakoulun ystäviä olivat vain senaattori Gripenberg, professori Elias Lönnroth ja senaattori Fabian Langenskiöld. Langenskiöld, joka oli Sebastianin sisarenpoika oli myös Voipaalassa syntynyt ja toimi ”valtiovarainministerinä”. Hänet nähdään Suomen markan varsinaisena ”isänä”.
Sebastianista tulee senaattori
Vuonna 1860 Sebastian kutsuttiin senaatin taloustoimikunnan jäseneksi ja sitten uuden maanviljelyksen ja yleisten töiden osaston johtajaksi, eli ”maatalousministeriksi”. Tässä ominaisuudessa hän teki 1861 laajan matkan ympäri Suomea, todeten maanviljelyksen tilan peräti kehnoksi, varsinkin etelän rintamaiden ulkopuolella. Selonteossaan keisarille hän sanoi ainoana parannuskeinona olevan ”hyvin järjestetyt maanviljelyskoulut, sekä kansakoulujen perustaminen kaikkialle maahan, sillä ilman näitä eivät maanviljelyskoulut voi mitenkään menestyä”.
Jo aikaisemmin, maatalouskokouksesta 1860 avatessaan, hän oli puhunut innostavasti maaviljelyksen ja sen sivuelinkeinojen merkityksestä Suomelle: ”Täällä ei valtiomies voi saada itsellensä parempaa oikeutta maan kiitollisuuteen, kuin maan viljelyksen auttamisen toimissa.” Vain kansansivistyksen kohottaminen oli tärkeydeltään siihen verrattavissa, Tästä hän oli vakuuttunut toimittuaan kansan keskuudessa kolmekymmentä vuotta. ”Isänmaanystävä voipui nyt ainoastaan haaveksia tulevaa aikaa, jolloin Suomen maanviljelystä käytetään järjellisiä perustuksilla, kelvollisilla, ahkeroilla ja hyväntapaisilla työntekijöillä, jotka isänmaan maanviljelykseen käytetystä hiestänsä ja vaivoistansa saavat runsaan elatuksen, niinkauan kuin jaksavat työskennellä, ja huolettoman toimeentulon vanhuudestansa.”
Valtiopäivillä 1863-64 Sebastian teki aatelissäädyssä aloitteen palkollisten eläkelaitoksen perustamisesta, mutta esitys torjuttiin jyrkästi.
Kaikki tämä osoittaa selvästi Sebastianin sosiaalisen mielenlaadun syvyyttä, ja kertoo kaunopuheisesti siitä, miten paljon hän oli aikaansa edellä.
Sebastian Gripenbergin viimeiset urotyöt
Ikä ja kivullisuus haittasivat Sebastianin toimia hänen viimeisten vuosiensa aikana. Kuitenkin häneen yhtä aikaa maltillisena, sovittelevana, mutta myös edistyksellisenä johtajana luotettiin yhä enemmän.
Vuosina 1861-62 Sebastian johti kansakouluehdotuksen tarkastuskomiteaa, jonka työn tuloksena perustettiin Cygnaeuksen ehdotuksen mukaisesti Jyväskylään ensimmäinen opettajaseminaari, ja annettiin tämän jälkeen 1866 lopullinen kansakouluasetus.
Hyvällä syyllä voi neljän sukulaismiehen, eli Odert ja Sebastian Gripenbergin, Fabian Langenskiöldin ja Uno Cygnaeuksen toiminnan katsoa olleen ratkaisevan Suomen koululaitoksen kehittymiselle. Tohtimatta riistää Cygnaeukselta hänen kunniansa ”kansakoulun isänä”, voimme kuitenkin luonnehtia Gripenbergin veljeksiä vähintään koulutuksen ”iso-isiksi”. Näin pitkälle Voipaalan mahti siis valtakunnassa ulottui koulutuksen alalla!
Tammikuun valiokunta
Suomalaiset olivat anoneet keisari Aleksanteri II:lta valtiopäivien kutsumista koolle vuosikausien hiljaisuuden jälkeen. Keisari päätyi senaattori Langenskiöldin ehdotuksen mukaisesti siihen, että 1862 asetettiin valiokunta valmistelemaan asiaa. Tämän kuuluisan elimen, ”tynkäeduskunnan” johtoon nimettiin senaattori Sebastian Gripenberg, ja siihen kuului 12 vaaleilla valittua edustajaa kustakin säädystä.
Työ oli sikäli vaikea ja arkaluotoinen, että siinä piti sovittaa yhteen hyvin monenlaisia intressejä. Kaiken lisäksi oli levitetty kiihkomielisiä huhuja, että kysymyksessä olisi salajuoni, ja että varsinaisia valtiopäiviä ei pidettäisikään. Lietsottu viha kaatui varsinkin Fabian Langenskiöldin päälle, ja saattoi edesauttaa tämän varhaista kuolemaa. Osansa lietsotusta raivosta sai myös Sebastian Gripenberg.
Gripenberg onnistui kuitenkin vaikeassa tehtävässään, ja sai työstään yleisen kunnioituksen. Valtiopäivät pidettiin 1863-64. Seuraavana vuonna Sebastian perheineen ja jälkeläisineen korotettiin vapaaherralliseen säätyyn, erosi valtiollisista tehtävistään, ja vetäytyi omistamaansa Majbyn kartanoon Kirkkonummella. Siellä hän kuoli 12.19.1869 74 vuoden iässä.
Kari Rydmanin tekstin pohjalta.
Lähteet
Hämeen liitto: http: www.hameenliitto.fi/content/HameenLiitto/kuvat/hameen_maakunta/kuppikivi/kulttuuriymparistot/rak_ymp/kohdeluettelot/tammela.pdf?/from=10733615781561237 (24.2.2008)
Gripenberg Robert: Valkojuurikkaan viljelyksestä Voipaalan tilalla vuosina 1837-1840. Maanviljelyhallituksen tiedonantoja IX, Helsinki 1895.
Kovero Martti: Suomen sokeriteollisuuden historia II. Helsinki 1955.
Kuujo E.O.: Odert Gripenbergin internaattikoulu 1812-1822. Historiallinen arkisto 55, Helsinki 1955.
Lika Niilo: artikkeli Kansallisessa elämäkerrastossa
Ollikainen Unto: Piirteitä Sääksmäen kansakoulujen historiasta. Sääksmäen kunta. Hämeenlinna 1961.
Petäjä Aukusti: Ettei mitään unohtuisi, 1910 julk. mm Sääksmäki 2007
Rydman Kari: Woipalan (Johannisbergin) kartano Gripenbergin aikana 1783-1842 sekä Odert ja Sebastian Gripenbergin merkitys Sääksmäen koulujen alkuhistoriassa. Valkeakosken kulttuuritoimisto 2008.
Sirén Ari: Tutkielma sokerijuurikkaan viljelystä ja sokerinvalmistuksesta, 1990.